Talvi-iloittelua mummolassa

Kaikenlaista on ehtinyt sattua ja tapahtua tässä viikon aikana. Ihan kaikkea ei tännekään ehdi/muista kirjoitella. Nyt ollaan muutama päivä vietetty mummolassa hiihtolomalla ja seuraavaksi pientä koostetta mummolan tapahtumista.

Lauantaina oli aamusta erittäin mukava ulkoilukeli. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja pakkasta oli vain viitisen astetta. Aamu käytettiinkin ulkopuuhissa mäkeä laskien, linnaa rakentaen ja kakkuja tehden.

 Variksen pesässä on tietysti kaksi poistumisaukkoa, ettei varis vain jää kiipeliin! Varis vähän lähimetsiköstä raakkuikin ja välillä huudeltiin, että "kohta on pesä valmis!".

Innostuihan se isikin sitten lumipuuhiin ja Vekkuli sai itselleen linnan variksen pesän viereen.

"Äiti, tuu sääkin tänne korkeelle! Isi tekee mulle nyt tanssisalia!"

Illalla suunnittelimme lähtevämme aamusta pilkille.
- Äiti, mikä se pilkki on?
- Se on sellainen onki, millä voi onkia jään alta. Jäähän tehdään reikä ja sitten pilkillä ongitaan kaloja.
- Mehän voidaan samalla katsoa sitten ne katiskatkin.
- Ei talvella voi kyllä katiskoja käyttää, kun jäähän pitäisi sitten tehdä hirmuisen suuri kolo, jotta katiskan saisi järveen ja sieltä pois.
- No mutta verkkoja voi kyllä käyttää.
- Se on kyllä totta. Talvella voi kalastaa verkoilla, mutta tänä vuonna jäät on sen verta heikot, että vaari ei ole laittanut verkkoja jään alle. Huomenna mennään siis vain pilkille. Otetaan vaikka eväät mukaan.
- Joo, tehdäänkö me ne eväät heti?
- Ei tehdä. Me ehditään tehdä ne sitten aamullakin.
- Mutta jos tehtäis nyt, niin ne olisi sitten aamulla jo valmiina.
- No niinhän ne olisi, mutta ne on tuoreemmat sitten, jos tehdään ne vasta aamulla.

Sunnuntaina lähdimme sitten aamusta pilkille. Vaari meni jo edeltä rantaan ja me Vekkulin kanssa ahkiolla perästä. Jään päällä oli paljon vettä ja Vekkulin oli todella vaikea liikkua järvellä. Pieni alue järven selältä löytyi, missä hanki kantoi Vekkulia ja siinä kohdassa myös äitiä ja vaaria. Se ei kuitenkaan pilkkimästä estänyt. Vekkuli sai oman pilkkinsä ja tietysti reiän, mihin kalankuva katosi.
- Kukkuu! Onko siellä kaloja?
- Äiti, miksei niitä kaloja vielä tule?
- Huhuu? Kuuleeko kalat?
- Kyllä ne kalat on tainnu hypätä tuolta pois, kun ei niitä näy.

Kalaonni ei siis suosinut, vaan hommassa kertyi pelkkää kokemusta. Vaari onneksi sai muutaman ahvenen, niin Vekkuli pääsi ihmettelemään, miten kala sieltä reiästä oikein nousee ja miten se jäällä hetken sätkyttelee.

Maanantaina lähdimme käymään naapurissa, jossa asustaa samaa ikäluokkaa olevia poikia. Ennen kuin pojat ehtivät ulos, ehdittiin katsastaa paikan hevoset, jotka olivat ulkona syömässä heinää. Sen jälkeen mietittiinkin, missä lehmät oikein ovat ja tulevatko nekin kohta ulos. Ei, ne eivät näin pakkasilla ole ulkona, kun utareet jäätyisivät. Ne ovat sisällä navetassa. No, asuuko variskin siellä? Meillä on viime aikoina luettu ja katseltu paljon Mimmi Lehmää ja Varista, joten lehmä ja varis kuuluvat saumattomasti yhteen.

Leikit sujuivat oikein hyvin yksiin ja 3-vuotiaiden keskustelut olivat myös aika mielenkiintoisia niiltä osin, kun niitä pystyi kuuntelemaan.
- Onko teillä lehmiä?
- Ei ole, kun meillä ei ole navettaa.
- No... teille tarttis sit vissiin rakentaa navetta.

Rivitalon takapihalle navetan rakentaminen voi olla hieman hankalaa, mutta saahan sitä toki suunnitella. :)

Päivällä mummolan pihaan kaarsi setä auton kanssa kauppaamaan muikkuja. Itselläni oli vielä kädet täynnä pukemista, kun kalakauppias yllätti tytöt potalta. Kalakauppias haki kalat autosta ja astui sisään.
- Miksi sää kalakauppias tuut tänne meille sisälle?
- Setä toi meille niitä kaloja. Illalla päästään varmaan sitten syömään niitä.

Illalla päästiinkin mummun kanssa perkaamaan kaloja. Se oli oikein mieluisaa puuhaa. Ei haitannut yhtään, vaikka kalat olivatkin vähän liukkaita. Niitä oli hauska yrittää kerätä nyrkkiin mahdollisimman monta kerralla. Kalojen perkaaminen itsessään aiheutti kysymystulvan, kun kiinnosti tietää miksi kaloja perataan, mistä ne tunnistaa ja mitä sieltä kalan sisältä oikein otetaan pois peratessa. Muikun tunnusmerkeiksi paljastui rasvaevä ja pidempi alaleuka. Suolet perattiin sisältä pois, koska niissä on kakkaa. Ihmetystä toki herätti, miten kala voi kakata?
- Vaari, kalojen kanssa ei sitten saa leikkiä. Muista se!
Tämä kommentti siis suora kopio mummulta, kun vaarikin oli tulossa perkaamaan, mutta ei yhtä aikaa mahtunut ja mummu passitti loput kalat takaisin jääkaappiin, etteivät ne lämpiä.

Tänään sitten laitettiin pyykkikone pyörimään. Siinä neidit sitten tovin viihtyivätkin koneen ääressä katselemassa.

Meillä kun on kotona päältä täytettävä pesukone, niin mitään tällaista huvia ei ole koskaan tarjolla. :)

Kaupungin bussissa

Tyttöjen kanssa liikumme päivisin paljon kaupungin busseilla, jos jonnekin vähän kauemmas on asiaa. Bussit ovat ulkoa kaikki sinivalkoisia, mutta meillä "bussin väri" ei määräydy siitä. Bussi on välillä oranssi, välillä vihreä, välillä harmaa ja joskus sattuu kohdalle se sininenkin bussi. Tärkeintähän bussin värin määrityksessä ovat nimittäin sisällä olevat tangot. Seuraavana värin määrityksessä käytetään penkkien värejä ja muita sisustasta löytyviä värejä. Tangot ovat kuitenkin ne, joita ensimmäisenä katsotaan. Äiti, tänään ollaan oranssin bussin kyydissä! ja niin edelleen.

Bussimatkat luonnollisesti taittuvat nopeasti kevyen rupattelun kera. Nokkela harvemmin ottaa keskusteluihin osaa (vielä), mutta Vekkulin kanssa on hauska pohtia kaikenlaisia asioita bussimatkan aikana.
- Äiti, tämä bussi on ihan tyhjä. Onko tuolla edes kuljettajaa?
- Kyllä bussissa aina kuljettaja on, mutta tänne ei ole vielä ehtinyt muita matkustajia. Ehkä seuraavalta pysäkiltä tulee sitten muitakin kyytiin.
- Joo. Tää bussi ihan täysillä pysähty tähän pysäkille.
- On helpompi tulla kyytiin, jos bussi pysähtyy ihan kokonaan ottaakseen matkustajia kyytiin.
- Tää bussi lastaa ihan jonoittain noita ihmisiä kyytiin.
- No kyllä kolme matkustajaa jo saa aikaiseksi pienen jonon.
- Äiti, täällä bussissa voi kyllä neuloakin. (parin penkkirivin päässä oleva nainen on alkanut neuloa sukkaa)
- No, niinhän sitä voi.
- Äiti, miksi tuo setä kaivaa nenää (käytävän toisella puolella)?
- No...*raks raks raks* ehkä sedän nenää vähän kutittaa.
- Äiti, painoitko jo nappia?
- En painanut vielä. Me jäädään vasta seuraavalla pysäkillä.
- Äiti, painoitko nyt nappia?
- Juu, painoin. Valmistauduhan sitten, niin kohta jäädään pois.
- Äiti, mä tulin tuolta takaa oikein nopeesti pois, etten mä jää vahingossa tänne bussin kyytiin.
- Hyvä.
- Nyt odotetaan, että bussi jatkaa matkaa, niin sitten voidaan mennä. Vai onko tässä äiti jalankulkutie?

3-v neuvola

Tänään käytiin neuvolassa, jossa tehtiin ensimmäistä kertaa omatoimisesti tehtäviäkin. Eri väriset pallot menivät näppärästi omiin laatikoihinsa, palikoista nousi komea torni ja kuva-arvoituksista osattiin hienosti kertoa, mitä niissä tapahtuu ja mikä on mikäkin. Laatikkoleikki onnistui myös ja sinne päätyi ne tavarat mitkä pitikin. Kuulo- ja näkötehtävät onnistuivat hienosti ja niissä tehtiin myös 4-v tasoisia juttuja. Viivaa pitkin ei haluttu oikein kävellä, mutta sitä pitkin pääsi pituusmittauspaikalle, niin sekin sitten lopulta suoritettiin. Vekkuli oli sitten taas vuodessa hujahtanut liki 10 senttiä ja mitta näytti nyt 101,5 cm. Yläkäyrillä mennään ja onhan tuo ikätovereitaan lähes päätä pidempi.

Kun tuli punnauksen aika neiti näytti todellisen luontonsa.
- Ota mekko ja pusero pois, niin saadaan vähän tarkempi luku vaakaan.
- En ota.
- Ottaisit nyt, ne voi sitten heti punnituksen jälkeen pukea takaisin päälle.
- En ota.
- Saisit vaikka näyttää kuinka hienosti osaat riisua ja pukea.
- Enkä ota.
*huoh*
- No, tule sitten tänne vaakaan. Pikkukoira kyllä täytyy jättää pöydälle punnituksen ajaksi.
- Mitä siinä oikein lukee?
- 15,6 kg.

Äidin jäädessä vielä juttelemaan yleistä neuvolantädin kanssa, Vekkuli pyyhkäisi pikapikaa ulos viemään saamansa tarran ulkona odottaviin vaunuihin. Sisälle palatessaan Vekkuli sai neuvolantädinkin nauramaan kommentoimalla terävästi: "Mikä sillä äidillä oikein voi taas kestää?"

Sivumaja

Kaikenlainen pesänrakennus on meillä nyt käynnissä. Majaa rakennetaan milloin Pikkukoiralle, milloin Nokkelalle, milloin äidille, mutta sitäkin useammin itselleen. Ei päivää, etteikö tuo sohva kokisi muodonmuutosta ja tyynyjä saisi keräillä milloin mistäkin. Useimmiten ne pysyvät kyllä sohvan lähettyvillä, mutta onpa ne löytyneet kylpyhuoneestakin yksi päivä, kun siellä oli rakentumassa kylpylämaja.

Useimmiten mummia, isiä ja äitiä pyydetään kuitenkin rakentamaan sivumaja. Tämä on Vekkulin oma nimitys majalle, joka rakentuu sohvan päälle selkänojatyynyjä apuna käyttäen. Useimmiten selkänojat nojaavat toisiaan vasten ja pienet sivutyynyt muodostavat oven. Auta armias sitten, jos jompi kumpi ovista sattuu putoamaan tai maja luhistuu. Hankaluutena tuossa vaan on aina se, että maja on suhteellisen pieni ja siellä ei oikein mahdu edes kääntymään. Maja kokee siis kovia vähän väliä.

Tärkeintä tässä touhussa on ehkä kuitenkin se rakennus- ja hetkellinen asutusvaihe. Se, mistä maja on saanut juuri nimen sivumaja, en tiedä. Sillä nimellä maja kuitenkin aina rakentuu.
- Äiti, rakenna mulle sivumaja!
- Mummi, mä haluan nyt sivumajan!
- Isi, rakennetaan meille sivumaja!

Jos Vekkuli rakentaa majan ihan itse ja sen jälkeen sen asuttaa, niin lopputulos näyttää paljolti yllä olevalta. Majan sisältä voi löytyä aivan kaikkea tuikkukynttilöistä ja omenoista lähtien, pääasiassa onneksi kuitenkin leluja. Täytyy vain todeta, että onneksi meidän sohva ei ole väriltään valkoinen.

Jonkun lapsi

Meillä alkuvuosi on juhlan aikaa. Synttäreitä vietetään niin kotona, serkuilla kuin kavereillakin. Kotona päädyttiin tyttöjen yhteisiin synttäreihin, joille kutsuttiin sukulaiset, kummit, ystävät ja tutut. Lapsille päätettiin järjestää sitten myös omat kaverisynttärit, joilla vieraina olisi sitten vain muutama kaveri. Vekkulin kaverisynttäreiden aika on ensi viikolla ja kutsulistaa aloitettiin tekemään jo viime viikon puolella. Osa sai kutsun sen myötä jo maanantaina ja osa muutaman päivän myöhemmin.

Pääperiaate kaverisynttäreissä oli se, että juhliin kutsutaan lapsia eli omia kavereita. Pääasiallisesti kutsut lähtivätkin muutamalle kerhokaverille ja muskarikaverille. Eilen tosin kutsulistalle haluttiin lisätä myös Marja ja Tiia, kerhotädit. Keskustelu meni jotenkin näin:
- Mä haluan kutsua Marjan ja Tiiankin mun synttäreille. Tää on kutsukortti niille. Kirjota tähän, että Marja ja Tiia.
- Mutta mehän puhuttiin, että kaverisynttäreille kutsuttaisiin lapsia. Marja ja Tiia ovat sinun kerhotätejäsi.
- No... Marja ja Tiia on kyllä kerhotätejä, mutta on nekin jonkun lapsia.

Marja ja Tiia saivat kutsukorttinsa tänään.

Kummallinen rouva mummo

Katkelma keskustelusta mummun kanssa:
"Saisinko minä vähän mehua, rouva mummo?"
"Kiitos, rouva mummo."
"Saisinko minä ihan vähän maistaa lettua, mummukainen?" (silittää samalla olkapäätä)
"Ihan vähän vaan, mummukainen."

Katkelmia puhelinkeskustelusta tänä aamuna:
"Moi mummi! Mitä kuuluu?"
"Me ollaan täällä kotona. Just tehtiin ruokaa."
"Lasagnea"
"Mitä ruokaa sinulla on?"
"Meillä on täällä sohvalla liukumäki."
"Mulla on taas nuhaa ja yskää. Nokkela on jo parantumassa, mutta mulla on taas nuhaa ja yskää."
"Kummallinen mummi."
"Sinä olet kummalllinen mummi!"
"No, kun sinä aina huijaat"
"No, kun mä huijaan, niin sitten säkin huijaat."

Aika

Aika on lapselle melko vieras käsite ja ymmärtäähän sen, kun sitä ei voi aistia koskettelemalla, maistamalla eikä haistamalla. Se on jotain, mikä vain on. Ja se jokin kuluu ja jos se kuluu liian nopeaan, niin on kiire. Monesti täytyy pukea nopeammin, syödä nopeammin, lähteä ulos nopeammin, että ehdittäisiin bussiin, kerhoon, muskariin ja niin edelleen. Toki tämä "kiire" yritetään huomioida heräämällä aikaisemmin tai esimerkiksi aloittamalla pukemisrituaalit aikaisemmin, mutta siltikään se ei aina riitä. Jos äiti joutuu tekemään ruokaa, niin silloin äidillä ei ole aikaa lukea kirjaa tai loruja. Tai jos äiti on juuri lähdössä johonkin sovittuun tapaamiseen, niin silloin ei ole aikaa rakentaa majaa tai lähteä Vekkulin kanssa "kauppaan ostoksille".

Tänään tuo aikakäsite pompsahti sitten vasten kasvoja, kun Vekkulin kerho normaalin tiistain sijaan olikin siirretty maanantaille. Tämä lisäsi hieman meidän aikataulupaineita, koska muskarin jälkeen ehdittiin vain reippaasti syödä kotona, pukea ja lähteä odottamaan bussia, jotta ehdittäisiin ajoissa kerhoon. Pukemaan kiirehtiessäni neiti totesi, että "En halua mennä kerhoon". Tähän tietysti tiedustelin syytä, että mistä syystä et halua kerhoon (johon yleensä mennään erittäin mielellään).
- Mulla ei ole tänään aikaa! Tänään on jo muskari, niin aika ei riitä enää kerhoon.
- No mutta onhan sinulla aikaa kerhoon, kun muskarihan oli jo aamulla.
- Mutta ei mulla ole aikaa nyt kerhoilla, kun pitää käydä ostoksilla ja rakentaa palikoista torni.
- Ehdit varmasti tehdä nuo (ja sata muutakin asiaa) kerhon jälkeenkin. Jos puetaan reippaasti, niin ehditään bussiin ja kerhoilemaan oikein hyvin.
- No mutta ehditäänkö me varmasti siihen bussiin? (muutama viikko sitten sattumuksien summan kautta myöhästyttiin täpärästi kahdesta peräkkäisestä bussista).
- Jos äiti juoksee, niin varmasti ehditään.
***
- Kyllä me äiti ehdittiin siihen bussiin, kun sitä bussia ei vielä näy.
- Ei bussia vielä näy, mutta ei sitä vielä tiedä ihan tarkalleen, kun oltiin kuitenkin aika täpärällä tässä pysäkillä.
- Kyllä me ehdittiin. Aika ei loppunut kesken, kun ei se bussi ole vielä tullut.

Voi Rakas!

"Voi rakas! Tule tänne sieltä pöydän alta! Ei mitään hätää! Rauhoitupa nyt, rakas. Kaikki on ihan hyvin."
"Voi rakas! Yritäpä nyt vähän syödä. Ethän sinä koskaan kasva isoksi koiraksi, jos et syö. Noin, hyvä koira. Nyt sinä voit kasvaa isoksi koiraksi."
"Oletpas sinä nyt innostunut. Älä hauku ihan noin paljon. Otapa vähän rauhallisemmin."
"Siinähän sinä olet, rakas! Olikin jo hirmuinen ikävä."
"Voi rakas! Yritäpä nyt nukkua kiltisti. Älä kekkuloi! Tähän aikaan sinun pitäisi jo olla nukkumassa."

Kröhöm. Pikkukoira siis on erittäin rakas. Se nyt selviää pienemmälläkin. Vaikka käytössä on voimakkaita sanoja, niin myös eleet ja ilmeet kuvastavat hyvin noita tunnetiloja. Voi sitä riemua, kun Pikkukoira löytyy oltuaan hetken hävyksissä. Yleisesti ottaen Pikkukoiran kanssa taidetaan käydä läpi äidin ja isän neuvoja, jotka muuten tuntuvat menevän kuin kuuroille korville. Ehkä pientä toivoa silti on olemassa ja joskus nuo neuvot otetaan ihan oikeasti käyttöönkin. Täytyyhän sitä Pikkukoiraakin kasvattaa olemaan ihmisiksi.

Junamatkalla

Muutama viikko sitten kävin tyttöjen kanssa Helsingissä. Lähdimme junalla heti aamutuimaan ja matkustimme leikkivaunussa. Aamupala upposi leikkien lomassa ja ennen kuin huomattiinkaan olimme Helsingissä. Päivä oli pitkä, mutta sama oli oikeastaan myös takaisin tultaessa eli matka joutui kera eväiden ja leikkien. Lasten liput ja leikkivaunu ovat kyllä junamatkan ehdoton plussapuoli!

Jo ennen oikeaa junamatkaa meillä matkustettiin paljon junalla Afrikkaan, Kreikkaan ja kaupungille. Penkit järjestettiin jonoon ja sitten aina eri pysäkeiltä poimittiin kyytiin lisää matkalaisia (harvemmin niitä jäi matkan varrelle, yleensä määränpää oli kaikilla sama). Tämä oli erittäin viihdyttävää niin itse leikkijästä kuin sivusta seuraajastakin. Eilen tuohon leikkiin tuli kuitenkin yksi pieni lisä.

Niinpä niin. Täytyyhän junassa olla vessa! Jos vaikka Pikkukoiralle tulee pissahätä kesken matkan! Huomaa myös Pikkukoiralla oleva lelu, jotta matka sujuisi nopeasti. :)

Etukanaa

On varsin mielenkiintoista, miten lasten aivot raksuttavat, yhdistelevät asioita ja ihan oikeasti pohtivat kaikkea olevaa ja olematonta. Välillä sitä aivan ällistyy, mitä kaikkea jo pienen lapsen päässä kulkee. Omalla tavallaan lapsi myös pysäyttää, koska itse ei aina muista tai edes osaa kyseenalaistaa sellaista, mikä nyt "on vaan aina ollut näin tai niin".

Olemme useasti odotelleet pysäkillä bussia ja katselleet, kun ohitse kulkee autojono tai peräti autojonoja. Tai vaihtoehtoisesti olemme olleet auton kyydissä ja se meidän auto on kulkenut jonossa. Autot ovat siis menneet peräkkäin eli peräkanaa. Vekkuli tosin on jo useamman kerran todennut, että "nuo autot menevät peräkanaa eli etukanaa". Niin, onhan kaikki ensimmäistä seuraavat autot toistensa perässä ja ne menevät siis peräkanaa. Mutta voisiko asiaa ajatella myös niin, että ensimmäisestä autosta lähtien autot ovat toisen auton edessä eli menevätkin etukanaa? Niin ja mistä se kana siihen jonoon on yleensä tupsahtanut?

Tämä kuulostaa taas näiltä suomenkielen kukkasilta, jotka ovat vain jostain tulleet. Joku tietysti on sitä mieltä, että oikean vastauksen löytää kielitieteilijöiltä, joilta löytyy sanojen perimätieto. Tai kehottaa lähettämään sanan Yhteishyvään, jotta he voivat sitten kaivaa sen selityksen seuraavaan lehteen. En taida tehdä kumpaakaan, vaan hyväksyä sen, että jos autot (tai ylipäänsä kaikki) voivat mennä peräkanaa, ne voivat myös mennä etukanaa.

Oikea koira

Tänään oli keskustelun aiheena yllättäen koirat. Rakas unilelu Pikkukoira, kun seuraa Vekkulin (3v) mukana lähes joka paikkaan. Onhan se jo pariin otteeseen käynyt Kreikassa, yöpynyt hotellissa ja joskus pinnaa kiristävissä piinaavissa kylvyissä (pesukoneessa siis). Jos joku lelu voi olla rakas, niin Pikkukoira on.

Tämä siis selittänee sen, että myös koirista meillä puhutaan paljon. Niinpä tänään, kun aloitimme syömään lounasta Vekkuli totesi ääneen, että Jannilla ei ole koiraa. Eikä ole Mionallakaan. Kun kysyin, että onko sinulla sitten koira, Vekkuli totesi ykskantaan, että tietysti on, Pikkukoira. Selitin sitten, että Pikkukoira on kuitenkin vain leikkikoira eikä oikea koira ja kerhokaverit tarkoittivat varmaan oikeaa koiraa. Hetken hän istui ja söi ihan hiljaa kunnes yhtäkkiä hyvin määrätietoisena kommentoi, että "Sitten kun mä oon iso tyttö, niin sitten mun mahasta tulee ihan oikea koira!".

Niinpä niin.
-Mutta, jos sieltä mahasta sitten joskus kuitenkin syntyisi ihan oikea vauva, pieni tyttö tai poika?
-Niin... tai sitten sieltä tulee ihan oikea koira! Kyllä sekin voi olla mahdollista. Se olis Pikkukoiran hyvä kaveri.
-Vai niin. No sen näkee sitten joskus.
-Joo ja sieltä voi silloin tulla oikea koira. Kun mä ensin kasvan vaan isoksi tytöksi.