Vanhuuden väri

Oi ja voi. Hektinen päiväkotiarki vie mennessään ja aikaa istua koneen ääressä työpäivän jälkeen ei enää juurikaan ole. Eikä se kone muutenkaan juuri vedä puoleensa, kun on sen ääressä kokonaisen päivän jo viettänyt. Illat tuntuvat kovin lyhyiltä ja aikaa touhuihin on aiempaa huomattavasti vähemmän. Sopeutuminen päiväkotiin on onneksi sujunut hyvin. Nokkelakin viime perjantaina toivotti jo hei heit ennen kuin olin edes ehtinyt häntä tätien luokse viedä. Pienestä äitiin takertujasta on kasvanut reipas päikkyläinen. :)

Lisäksi ruoka on päikyssä alkanut maistua myös aina niin epäileväiselle Vekkulille. Hän jaksaakin iltaisin aina kehuskella, että on syönyt lautasensa päiväruoalla aivan tyhjäksi. Nokkela on päikyssä syönyt alusta asti hyvin, paitsi niinä päivinä, kun ei sitten suostu syömään mitään. Päikyn täditkin ovat jo oppineet, että jos ei itse syöden uppoa, niin turha on yrittää syöttää. Ei mene. :)

Vekkuli on myös saanut suuren kipinän piirtämiseen ja värittämiseen. Pariin viikkoon ei ole ollut päivääkään, etteikö päikystä kotiutuisi vähintään 2 piirrosta, useimmiten piirustuspaperien määrä lähentelee 6 kappaletta. Tämän lisäksi kotona on joka päivä/ilta väritetty ja piirretty niin puuväreillä, tusseilla kuin liiduillakin. Nyt tuntuukin meille syntyvän taidetta ihan urakalla. Täytynee hankkia kansio noita varten, että on sitten tallessa myöhempiä aikoja varten edes jotain, jos piirustushalut yhtäkkiä väheneekin yhtä dramaattisesti kuin on alkanutkin. Tämä on toki innostanut myös Nokkelan piirtelemään ja useimmiten tytöt istuvatkin vierekkäin keittiön pöydän ääressä piirtelemässä iltaruoan jälkeen.

Koska iltaisin ei enää juurikaan ehdi syvällisiä pohtia ja suurempia kokonaisuuksia ylös kirjoitella, tässä pläjäys hauskoista kommenteista ja tilanteista viime viikkojen ajalta. Nämä eivät välttämättä ole aikajärjestyksessä, mutta se ei liene se pääasia.

Olen nyt kahtena lauantaina vieraillut uimahallissa Vekkulin kanssa. Nokkela oli toisella kerralla isin mukana miesten puolella ja toisella kertaa kipeänä kotona. Vekkuli kiinnittää nykyään huomiota kaikkiin pukuhuoneessa olijoihin ja täysin estottomasti kaikkea kummastelee.
V: Äiti, katso! Tuolla tädillä on pepussa tuollainen kuva. (tatuointi)
M: No niinpä näyttää olevan.
V: Miksi?
M: Täti on varmaan halunnut siihen sellaisen kuvan.(Keskustelun aikana samainen täti naureskellen tiiraili meitä olkansa yli...)

V: Äiti, tuolla tädillä on iso laastari.
M: Joo-o.
V: Onkohan tädillä siinä iso pipi, kun tarvitsee noin ison laastarin?
M: Voi olla.

V: Äiti, sitten kun mä kasvan isoksi, niin sitten mä meen kouluun. Ja sitten kun mä kasvan yhtä isoksi kuin te, niin sitten mä pääsen töihin.
M: Toivottavasti pääset joskus isona töihin. :)

Ollessamme Prisman kassalla pakkaamassa ostoksiamme, viereiselle kassalle tuli rastapäinen mieshenkilö avaamaan kassaa (omaa kassatätiämme suuresti huvitti käymämme keskustelu).
V: Äiti, miksi tuolla sedällä on tuollaista suoraa hiuksissa?
M: Sedällä on rastat. Tuollaisia hiuksia sanotaan rastoiksi.
V: Mutta miksi sedällä on tuommoiset rastat?
M: Siihen äiti ei osaa vastata.

Pari viikkoa sitten isi toi kotiin ison kimpun punaisia ruusuja, jotka sijoitettiin keittiön pöydälle. Vekkuli piirteli keittiön pöydän ääressä, kun isi kävi ruusuja haistelemassa.
I: Kylläpä nämä tuoksuvat ihanilta. Oletko muuten tiennyt, että punainen on ruusuissa rakkauden väri?
M: Juu, tuoksuvat hyviltä ja olen tiennyt.
V: Joo, ja sininen on vanhuuden väri (edelleen piirtäen).

Mummolan mökkinaapuri on sukunimeltään Ukkonen ja yksi ilta tämä kyseinen mökkinaapuri sitten soitti minulle kysyäkseen kuulumisia. Puhelun päätyttyä Vekkuli aloitti kysymykset välittömästi.
V: Kuka se oli?
M: Se oli Ukkosen setä.
V: On se hyvä, ettei se Ukkosen setä alkanu jyriseen.

Viime kerralla mummolassa ollessamme nostimme perunoita ja pellon ollessa tien vieressä meni ohitsemme muutamia autojakin. Ohi meni muun muassa yksi henkilöauto perässään peräkärry, joka oli peitetty pressulla.
V: Höh. Ne ei näyttäny meille, mitä on kyydissä.

Päikyn jälkeen, kun tuli puhetta syömisestä:
V: Keittäjä kysyi tänään, että olenko laittanut ruoat taskuuni, kun lautanen oli ihan tyhjä. Mä sanoin, että en ole, kun ne ruoat on menny tänne mun masuun. Keittäjä oli ihan ihmeissään, että mahtuiko ne kaikki sinne masuun ja mä sanoin, että joo. Sitten keittäjä sanoi, että hyvä Vekkuli.

Nokkela puolestaan höpöttää tätä nykyä vähän koko ajan jotain. Sanoista puuttuu useimmiten ensimmäinen kirjain tai sitten se on vaihtelevasti korvautunut jollain muulla konsonantilla. Pääasiassa kommunikointi sujuu kuitenkin tätä nykyä puhumalla ja jopa mummi pysyy perillä, mitä neidillä on mielessään ja mitä hän mahdollisesti haluaa. Lisäksi nykyään pitäisi koko ajan pomppia (osaa hypätä tasajalkahyppyjä) ja juosta.
N: Kisko, yömään! (sisko, syömään)
N: Mehmä ammuu (lehmä)
N: Äiti, tähän viekkuun pökköttään. (pötköttään)
N: Lähtee kouluun, hei hei! (samalla vetää oven joko edestään tai takaansa kiinni)

Tänään isi kävi tyttöjen kanssa pikaisesti piipahtamassa mummin mökillä. Mummikin oli kuulemma nähty paikan päällä.
V: Mummi tuli meidän kanssa vähäksi aikaa leikkimään hiekkikselle.
M: Mitäs mummi oli tekemässä, kun menitte mökille?
V: Mummi tuli rannasta uimasta.
M: Mummihan taitaa olla oikea teräsmummi, kun vielä käy uimassa.
V: Ai miksi?
M: No vesi on jo aika kylmää.
V: Mummilla on lämmin nahka.

Papukastike

Yksi arjen pelastaja, joka valmistuu nopeasti ja on hyvän makuinen, on onneksi myös tyttöjen mieleen. Tästä on jopa muodostunut yksi heidän suurimmista herkuistaan, jota toivotaan tehtävän vähän joka välissä ja aina kotiuduttaessa. Kyseessähän on eräänlainen jauhelihakastike, joka on alunperin ollut muunnelma chili con carnesta. Raaka-aineina papukastikkeessamme on siis jauhelihaa, sipulia, tomaattimurskaa ja papuja (yleensä kidney, välillä myös valkoisia) tölkillinen. Lisäksi tietysti sekaan vaihtelevasti mausteita, joko mieltymysten mukaan tai sitten sen mukaan, mitä on tarjolla. Sama sääntö pätee lisukkeisiin, sillä välillä meillä on pastaa, välillä riisiä ja välillä perunaa. Koskaan ei ole kuitenkaan jäänyt syömättä. :)

Monesti kun meillä aletaan valmistaa ruokaa, Vekkuli jo huutelee "mää haluan papukastiketta!" tai vaihtoehtoisesti "en mää halua tollasta, mää haluan papukastiketta!". Nokkela on oppinut isosiskon jäljille nopeasti. On aika liikuttavaa huomata, että molemmat tytöt tuntevat jo tämän lempiruoan reseptin. Esimerkiksi kotiuduttamme Istanbulin reissulta puoli yhdeksän aikaan illalla neidit olivat yhdessä tuumin kaivaneet tomaattimurskan ja pavut esiin, että "nyt tehdään papukastiketta!". Hetken sai selitellä, että ei enää tähän aikaan aleta valmistaa ruokaa, vaan on iltapalan aika.

Äidin sairastaessa viime viikolla isi pääsi keittiöhommiin ja isi ilmoittikin tytöille, että nyt aletaan tehdä ruokaa. Ruokalistalla oli silloin porkkanalettuja, jotka tarvitsi vain lämmittää. Isin etsiessä jääkaapista porkkanalettuja, oli pöydälle kuin pienenä vihjeenä nostettu tölkillinen papuja sekä tomaattimurskaa. Vihjettä tehostettiin ilmoituksella "mä otin isi jo aineet esiin". Tosin eihän ruoan tekeminen ole sama asia kuin lämmittäminen, että sinänsä Vekkuli oli oikeilla jäljillä. Isin täytyy ehkä panostaa oikeisiin sanoihin jatkossa. :)

Vekkuli on tosin mennyt tässä papukastikevillityksessä niin pitkälle, että ollessamme yhdessä kaupassa hän käy hakemassa myös jauhelihat tiskistä kyytiin. Hän tiedustelee vain, että "onko tämä jauheliha sitä meidän jauhelihaa vai tuo toinen?". Tosin onneksi jauhelihasta on moneksi ja ihan pelkästään papukastiketta meillä ei syödä. Jos kuitenkin jotain nopeaa, helppoa ja varmasti uppoavaa ruokaa haluaa tehdä, niin tämä on tyttöjen ehdoton suosikki!

Elokuun Istanbul

Istanbul elokuussa on yhdellä sanalla kuvattuna KUUMA! Lämpötilat huitelivat päivällä varjossa 35 asteen hujakoilla ja auringossa tietysti ihan omilla kymmenluvuillaan. Tytöt näyttivät koko ajan siltä, kuin olisivat juuri tulleet suihkusta, sillä hiukset olivat koko ajan läpimärät. Haasteena olikin yrittää saada tytöt juomaan niin paljon kuin he oikeasti kuluttivat.

Matkalle lähdön syynä oli veljeni kihlajaiset, jotka vietettiin Istanbulissa. Pitkän matkan vuoksi emme lähteneet yhden päivän reissulle, vaan pitkäksi viikonlopuksi. Matkaan lähdimme kotoa siis perjantaina heti aamusta, jotta ehdimme Helsingistä klo 13.20 lähtevään koneeseen. Perillä olimme noin viiden maissa, mutta passintarkastus jonottamisineen oli pitkä ja hikinen urakka, etenkin kun juotavaa ei ollut yhtään ja lapset alkoivat väsyä. Lopulta kuitenkin passit saatiin tarkastettua, laukut ja viimein myös rattaat napattua mukaan ja pääsimme lentokentältä kohti perjantai-illan kahvittelutilaisuutta.Perjantaina tapasimme siis tulevan kälyni lähimmän suvun rennon kahvittelun merkeissä hänen vanhempiensa kotona, jossa myös veljeni ja vanhempani yöpyivät. (Olimme siis koko lähisuvun voimin liikkeelle, ei pelkästään meidän poppoo.) Meidän perhe puolestaan yöpyi tulevan kälyni veljen luona, koska samaan paikkaan emme kaikki mitenkään olisi mahtuneet. Järjestely toimi näin ihan hyvin.

Kuva vanhempien parvekkeelta.

Tämä asuinalue oli noin 5000 asukkaan alue.

Lauantaiaamu valkeni varhain. Ensin minareettitorneista kajautettiin rukouskutsu ennen viittä aamulla, johon tietysti koko porukka heräsi. Onneksi unen päästä saatiin vielä kuitenkin kiinni vähäksi aikaa, kunnes kuuden aikaan Nokkela viimein päätti, että nyt on nukuttu tarpeeksi. Aamusuihkut ja viilentelyt heti heräämisen päälle (yölläkin oli todella kuuma) ja saatiin talon väkikin hereille. Aurinkorasvat pintaan ja aamupalalle. Aamupalaksi syötiin perinteiseen turkkilaiseen tapaan vihanneksia, leipää ja juustoja. Lisäksi maistoimme myös paikallista makkaraa. Sitten ehdimmekin jo ulkoilemaan. Tähän aikaan toisessa paikassa vasta heräiltiin, joten meillä ei ollut kiirettä vaihtaa paikkaa. Tytöt pääsivätkin heti tutustumaan alueen (suljettu muutaman kerrostalon, noin 1500 hengen asuinalue) leikkipaikkaan ja riemu oli ylimmillään.

Yleisilme yöpymispaikkamme lähistöltä.

Lähempänä yhtätoista siirryimme sitten perjantai-illan paikkaan, jossa Nokkela pongasi välittömästi oveen viereen pysäköidyn polkupyörän, jota oli päästävä testaamaan.

Häh, miksi tämä ei liiku?

Tämän jälkeen alkoikin olla jo kiire kampaajalle, jonne kaikki naiset hävisivätkin vauhdilla. Neidit toki jäivät pitämään herratkin kiireisinä, mutta kaikki muut naiset suuntasivat kulkunsa kohti kampaamoa. Mielenkiintoinen kokemus, ei voi muuta sanoa. Kaikki kampaajat olivat miehiä. Kampaamossa oli töissä vain kaksi naista, toinen teki manikyyrejä, toinen meikkasi. Kampaajat käyttivät leikiten kahta hiustenkuivaajaa yhtä aikaa, napsivat hiuspinnejä paidoistaan ja jalkojen väli oli oiva säilytyspaikka hiustenkuivaajalle tai lakkapurkille, mikäli hetkellisesti tarvitsi kahta kättä hiusten käsittelyyn. Englantia paikassa ei puhunut kukaan, mutta elekieli ja englannista turkiksi muunnettu selitys auttoivat lopputuloksen syntymiseen. Kampaukset olivat kauniita, vaikka ne eivät ihan ehkä sitä olleet mitä haettiin. Pääasia, että istuivat kantajilleen. :)

Illan juhliin siirryimme bussikuljetuksella, jossa satuimme osumaan myös pienimuotoiseen ruuhkaan, koska juhlapaikka sijaitsi Istanbulin keskustassa.

Sujuvasti moottoritiellä.

Lähestymme keskustaa...

Illan juhlista on paljon kuvia, mutta ne jääköön täällä julkaisematta. Yksi tyttöjen illan viihdykkeistä oli hankkimani puuhapaketti. Tehtäväkortteja, joita pystyi tekemään valkotaulukynällä. Kortit ovat uudelleen käytettävissä, kunhan kynän jäljet vain pyyhkii pois. En olisi uskonut näiden saavan aikaan tällaista keskittymistä, mutta ne pelastivat loppuillan, kun ei tanssia enää jaksettu.

Puuhakortit työn alla.

Maisema juhlapaikan terassilta Istanbulin yli.

Ilta meni arvatenkin myöhäiseen ja Nokkela nukkuikin rattaissa ja Vekkuli isin sylissä juhlan viime hetket ja "kotimatkan". Juhlat eivät tosin Nokkelaa juuri haitanneet, sillä hän ponkaisi ylös puoli seitsemältä aamulla. Istanbuliin ei siis todellakaan menty nukkumaan! :)  Aamurutiinit olivat lähestulkoon samat kuin edellisenäkin aamuna. Aamupalalla oli hauska pongailla ilmaan nousevia lentokoneita, joita tasaisena virtana liukui talojen kattojen yli. Sunnuntaiaamuna pysyttelimme majapaikassamme ja vaihteeksi muut tulivat sinne. Vierailimme lyhyesti tulevan kälyni isovanhempien luona ja siitä jatkoimme matkaa Bosporinsalmen risteilylle.

Kävimme ennen risteilyä lounastamassa keskustassa ja isi pääsi maistamaan aitoa iskenderiä.

Lounasravintolamme etuoikealla.

Risteily oli mukavaa vaihtelua ja tuulen ansiosta paatissa ei ollut edes kovin kuuma.

Vastaavanlaisella, mutta isommalla paatilla kuljetaan kuin kuvassa näkyy.

Tuolla se silta sitten on.

Hauska kuva. Osoittaako sormi kuvattua linnaketta Aasian puolella vai ohikulkevaa laivaa?

Risteilyn jälkeen kävelimme takaisin autolle ja suuntasimme kohti ostoskeskusta. Tosin kohteena oleva ostoskeskus ehti vaihtua matkan aikana, sillä keskustassa alkanut jalkapallopeli tukki keskustan aivan täysin. Faneja oli liikkeellä paljon ja kannustus kuului kauas. Hieman erilainen meininki peleissä kuin täällä kotosuomessa. Ostoskeskukseen päästyämme Vekkuli siirtyi miesten kanssa yläkertaan Fun osastolle, Nokkela tuli kantorinkassa naisten mukana ostokierrokselle. Ostoskeskukset yleensä ovat Istanbulissa aivan toista luokkaa kuin täällä meillä. Se mikä meillä on ostoskeskus on kooltaan vain esim. lasten osasto Istanbulissa. Eli aika tarkkaan piti tietää etukäteen, mitä etsitään, ennen kuin lähdettiin mihinkään hortoilemaan. Ja ihan vain katselemaan sinne ei voi lähteä, tai no voisi, mutta täytyisi olla joku päämäärä, mitä katsoa (kengät, kosmetiikka, lelut jne).

Vekkuli pääsi mm. karusellin kyytiin.

Tärkeä tehtävä: kaikki biljardikeppien päät piti liiduttaa.

Tämäkin ilta vierähti äkkiä kymmeneen ennen kuin pääsimme ostoskeskuksesta ulos. Tällaisissa on ihan hauska joskus käydä, mutta kotimaahan tällaisia ei kyllä kaipaa. Pieni on kaunista monella tapaa. :)

Maanantaina aamusta suuntasimme aamupalan jälkeen välittömästi tulevan kälyni vanhempien asuinalueelle, koska tytöt halusivat ehdottomasti nähdä ankat. Jo aamutuimaan oli todella lämmintä ja varjoa haki mielellään hetken auringossa olon jälkeen. Alueella oli aivan ihastuttava kahvila veden ääressä, jossa jäätelöt maistuivat ihanille. Samalla pystyi katselemaan ankkoja, joka tuntui tytöille ainakin olevan todella tärkeä juttu. Alueen lasten kiipeilytelineet, liukumäet yms jäivät kokematta, koska käytettävissä ei ollut kovin paljoa aikaa ennen lentokentälle siirtymistä. Keskityimme siis täysillä ankkoihin tällä kertaa.

Katso äiti! Täältä tulee yksi!

Tuolla! Tonne se meni.

Nautiskelemassa aamujätskeistä.

Halien ja pusujen jälkeen siirryimme autoon ja kohti lentokenttää. Edessä oli laukkujen luovutus ja passien tarkastus. Paikat olimme varanneet jo edellisiltana hyvissä ajoin, ettemme jäisi koneesta. Täällä on hyvin tyypillistä ylibuukata koneita, joten lisäpäivä Turkissa olisi voinut olla mahdollinen, jos check-inin olisi jättänyt kentälle. Kentällä meitä hauskuutti tapahtumasarja laukkujen luovutuksessa. Menimme siis porukalla luovuttamaan laukkuja tädille, koska olimme koko porukka samalla varauksellakin. Täti katsasti kaikkien liput ja kyseli, mistä olemme Istanbuliin tulleet. No Suomesta tietenkin (niin kuin niissä passeissakin lukee). Täti kysyi myös laukkujen lukumäärää ja yhteismääräksi luettelimme 6, joista 4 oli matkalaukkua, 1 rinkka ja 1 rattaat. Lisäksi mainitsimme, että Vekkulin pingviini(matkalaukku) ei menisi ruumaan vaan tulisi kabiiniin, koska hän katseli lukuisia laukkujamme tiskin ylitse vähän väliä. Virkailija kysyi tätä muutamaan otteeseen ja vastaukseksi annoimme aina saman litanian, 6 laukkua ruumaan, pingviini ei mene ruumaan. Lopulta, kun kaikki laukut oli laitettu hihnalle, virkailija totesi, että pingviini täytyisi kuitenkin punnita ja tarkistaa, että se olisi ok tms. Itsehän tässä vaiheessa jo tuskan hiki otsalla aloin laskea, mitä kaikkea Vekkulin laukussa oli ja ylittäisivätkö ne sen sallitun 8kg vai eivät (dvd-soitin, kirjoja, väritysvälineet, puuhakortit, lämpimät vaatteet Suomeen jne). Samalla, kun pingviiniä nostettiin maasta, virkailijan silmät ja suu rävähtivät ammolleen. "Ei tuota tarvitse punnita.Minä luulin, että teillä oli mukana oikea pingviini!". Ihan pikkuisen porukka repesi siinä kohti. Vaikka tulemmekin Suomesta, niin ei me sentään ehkä oikeaa pingviiniä kuskattaisi mukana. Sitä paitsi nehän asuvat etelässä, eivät pohjoisessa. :) No virkailijakin myönsi monenlaista nähneensä ja luuli ettei enää mikään voisi yllättää, kunnes me satuimme paikalle. Toivottavasti tilanne naurattaa myös virkailjaa yhtä pitkään kuin meitä. :)

Lentokentällä tarkistamassa lähtöporttia. Nokkela istuu ostoskärryissä, Vekkuli yrittää kärryjen alle istumaan samalla pingviiniä vetäen.

Lentomatka sujui hyvin ja lentokoneruoka oli hyvää. Näihin lentoihin kuului nyt jo harvinaisemmaksi tulleet ruoat ja ne maistuivat kyllä molempiin suuntiin. Matkan määränpään lähestymisen huomasi laskeutumisen lisäksi myös siitä, että lentokoneen ikkunat alkoivat olla aiva märät. Niinpä niin. Tervetuloa sateiseen Helsinkiin, lämpötilaan +14. Onneksi laukusta sai nopeasti hupparit ja pipat päälle, ettei ihan t-paitasillaan tarvinnut autoa lähteä hakemaan. Kaiken kaikkiaan onnistunut reissu, vaikka kovasti väsynyttä porukka olikin kotiin päästyään.

Päikyn aloitus

Nyt se on sitten totisinta totta. Päikkyarki kaikkine ihanuuksineen ja kamaluuksineen on alkanut. Viime viikolla tytöt ehtivät olla kahtena päivänä hoidossa. Keskiviikkona ja torstaina tytöt olivat aamukahdeksasta noin kahteentoista. Pyrimme pehmeään aloitukseen hoidon aloituksessa, koska etenkin Nokkelalle asia on aivan uusi ja kammottava. Miksi äiti ei voikaan olla koko aikaa läsnä? Lisäksi Nokkelalla on taipumusta muutosvastarintaan, joten pehmeä aloitus vähentää myös sitä. Sitten väliin tulikin pitkän viikonlopun reissu Istanbuliin, (josta lisää toisessa postauksessa,) ja päikkyarki uudelleen sitten tiistaista eteenpäin tällä viikolla. Tämän viikon tytöt olivat vähän pidempiä päiviä eli aamukahdeksasta noin kolmeen, jotta päiväunien nukkuminenkin tulisi tutuksi ja siihen liittyvät rutiinit. Lisäksi äidille jäi hieman enemmän aikaa tehdä pitkäksi aikaa rästiin jääneitä hommia ja järjestellä asioita ennen töihin paluuta.

Päikky aloitettiin terveinä ja heti ensimmäisen päivän jälkeen oltiin vähän nuhaisia. En tiedä tuliko nuha kylmenneistä keleistä, sunnuntaina paljain jaloin juoksentelusta vai päikyssä vilisseistä vieraista pöpöistä. Joka tapauksessa Nokkela toipui nuhastaan reissumme aikana, mikä on sinänsä jo pieni ihme, koska viime talvena neiti oli on-off kipeänä ihan koko ajan ja kaiken lisäksi pienenä nuhana alkanut flunssa päättyi yleensä kunnon köhäröhään ja kuumeiluun. Vekkuli sen sijaan oli tukossa reissun ajan ja koko tämän viikon. Perjantaina illalla sitten nousikin kuume ja neiti lojui lauantainkin tuolla sängyn pohjalla. Toivottavasti tästä toivutaan pian ja kyseessä on joku pieni syyslenssu. Niin ja toivottavasti ei kierrä enempää meidän perhettä...

Jotain hauskaakin päikyn aloitukseen liittyy, sillä ensimmäisenä päivänä päikystä hakiessani Vekkuli juoksi luokseni huutaen:
V: Äiti! Täällä on paljon kavereita. Ihan ruuhka!

Nokkela puolestaan oli nyyhkinyt pitkin päivää ja oli varsin huojentunut äidin nähdessään. Vekkuli totesi myöhemmin kotona, että "Nokkela parku siellä päikyssä". Hienointa oli kuitenkin se, että vaikka ruokana oli ollut juustokasviskeittoa (joka arvatenkaan ei ollut neideille uponnut), niin päällimmäiseksi mieleen oli jäänyt hyvä ruoka, koska jälkkärinä oli ollut jätskiä! Lisäksi Vekkuli oli päässyt auttamaan päikyn mieshoitajaa kasaamaan päiväunisänkyjä. Se oli tärkeä tehtävä.

Pikku hiljaa Nokkelankin aamut helpottuivat ja itku loppui piakkoin äidin hävitessä paikalta. Muutamana aamuna huuto tosin kuului ulos asti ja aika pahaa teki, kun piti iloisesti vilkutella ja vain kävellä pois. No, ensi viikolla ei oikein ole muita vaihtoehtoja... Vekkuli puolestaan itki kotona, kun herätykset olivat kamalia ja kaikki oli huonosti. Aina päikkyyn päästessä mieli kuitenkin muuttui ja neiti hävisi leikkeihin iloisena ja hädin tuskin kävi ikkunasta vilkuttamassa. Kyllä nuo siskokset voivat olla niin erilaisia...toinen on iltavirkku ja toinen aamuvirkku. Toinen rakastaa kavereiden seuraa ja ohjelmaa, toinen tykkää rauhallisemmasta menosta ja äidin läheisyydestä. Toinen syö ruokaa kaksi lusikallista ja toinen kaksi lautasellista. Tämän ovat myös päikyn tädit jo huomanneet ja ääneen todenneet. :)

Toivottavasti syksyiset kelit pysyisivät suhteellisen kuivina vielä ainakin jonkin aikaa ja tytöt pääsisivät nauttimaan ulkoilusta niin päikyssä kuin kotonakin. Päikyssä on vuoden kestävänä teemana nyt metsä ja sen myötä he varmaankin vierailevat lähimetsässä, laulavat metsään liittyviä lauluja ja askartelevat luonnonläheisiä juttuja. Se kuulostaa todella hyvältä ja itse ainakin arvostan luonnonläheisyyttä ja ulkoilua paljon.