Vekkuli alkaa jo olla niin iso, että pikku hiljaa on alettava löysäämään tiukkaa valvontaa ja päästettävä neiti vähitellen jo omillekin teilleen. Vekkuli saa jo itsekseen lähteä leikkimään taloyhtiön hiekkalaatikolle ja potkupyöräillä taloyhtiön piha-alueella. Näistä toki joka kerta sovitaan aina erikseen ja yksinään ei edelleenkään olla pitkiä aikoja. Lähinnä voi jo mennä edeltä, jos äidillä ja siskolla vielä hiukan kestää pukeminen tai sitten äiti/isä käy välillä kontrolloimassa, että löytyykö neiti sieltä, mistä pitäisi. Onneksi taloyhtiössä on kavereita, joiden kanssa leikkiä ja kyllähän se aika paremmin kavereiden kanssa kuluu kuin vanhusten kanssa kotona. :)
Tänään naapurin Helka oli meillä kylässä ja isi söi tyttöjen kanssa ulkona grillatut eväät, kun äiti ja Nokkela taas pysyttelivät sisätiloissa pottailemassa. Yhtäkkiä Helka kysyi, että missä Vekkuli on ja eihän neitiä missään näkynyt. Potkupyörä oli myös kadonnut. Taloyhtiön alueelta Vekkulia ei löytynyt ja hieman alkoi sydän jo tykyttää, että mihin neiti on hävinnyt. Aiemmin Vekkuli on monesti halunnut lähteä potkuttelemaan kirkolle ja sieltä isä sitten ensimmäisenä lähtikin karkulaista etsimään. Ei isä kovin kauas pyörällä ehtinyt, kun Vekkuli potkutteli vastaan korviin asti ulottunut hymy kasvoillaan. Asiasta tietysti keskusteltiin ja Vekkuli ilmoitti käyneensä kirkolla kääntymässä. Matka on yhteen suuntaan metsäreittiä pitkin noin 600m eli reilun kilometrin potkuttelut hätäseen sitten suoritti. Teki kuulemma mieli vähän potkutella...
No, ei tämä mitään. Muutamaa tuntia myöhemmin Helka tuli pyytämään Vekkulia jälleen ulos leikkimään. Tällä kertaa vannotettiin, että saa mennä potkuttelemaan, mutta pihalta ei saa poistua mihinkään. Pihalla pitää olla tai sitten mennä hiekkalaatikolle, mutta muut paikat ovat kielletyllä listalla. Jossain vaiheessa Helka oli ilmeisesti sanonut Vekkulille lähtevänsä käymään läheisessä leikkipuistossa ja polkupyörällä tietysti pääsi sen verran lujempaa, että Vekkuli jäi jälkeen. Hätä tuli sitten Vekkulille käteen ja neiti paineli puistoon Helkaa etsimään. Siinä vaiheessa isä näki Helkan yksin pihalla ja kyseli, missä Vekkuli mahtaa olla. Vastaus oli tyhjentävä: en tiedä. Ja taas etsintäpartio lähti liikkeelle metsästämään karkulaista. Tosin tällä kertaa isä ehti vain avata pyörän lukon, kun Vekkuli ilmestyi näkyviin seuraten kissaa taluttanutta pariskuntaa. Vekkuli oli siis käynyt puistossa etsimässä Helkaa ja oli aika pois tolaltaan siitä, ettei löytänytkään etsimäänsä. Ei siinä sitten auttanut muuta kuin rauhoitella neitiä ja todeta, että ensi kerralla kaverin hävitessä täytyy tulla äidille tai isälle asiasta sanomaan, niin etsitään sitten yhdessä. Yksin ei saa lähteä etsintäretkille.
Onneksi asumme kadun päässä, metsän ja ulkoilureittien vieressä. Vekkuli tuntee alueen maaston hyvin ja on omannut pienestä pitäen erittäin hyvän suuntavaiston. Ainoa huoli on tietysti autot, joita joskus tällä meidänkin kadulla aika lujaa kulkee ohitse. Vekkuli on toki oppinut pysymään tien reunassa ja monesti auton lähestyessä pysähtyy tien reunaan odottamaan, että auto on mennyt ohitse. Aika rohkea veto silti lähteä yksin potkuttelemaan metsän halki, vaikka tie tuttu onkin. Vekkuli saa toki edelleen yksin liikkumista harjoitella, mutta joka kerta täytyy teroittaa, että tiettyjen rajojen ulkopuolelle ei parane lähteä ilman lupaa. Helkan äiti onneksi lohdutteli, että nyt reilun kahden vuoden tolkuttamisen jälkeen heillä osataan tulla sanomaan, jos ollaan johonkin menossa tai kysymään lupaa voiko jonnekin mennä...
Tänään naapurin Helka oli meillä kylässä ja isi söi tyttöjen kanssa ulkona grillatut eväät, kun äiti ja Nokkela taas pysyttelivät sisätiloissa pottailemassa. Yhtäkkiä Helka kysyi, että missä Vekkuli on ja eihän neitiä missään näkynyt. Potkupyörä oli myös kadonnut. Taloyhtiön alueelta Vekkulia ei löytynyt ja hieman alkoi sydän jo tykyttää, että mihin neiti on hävinnyt. Aiemmin Vekkuli on monesti halunnut lähteä potkuttelemaan kirkolle ja sieltä isä sitten ensimmäisenä lähtikin karkulaista etsimään. Ei isä kovin kauas pyörällä ehtinyt, kun Vekkuli potkutteli vastaan korviin asti ulottunut hymy kasvoillaan. Asiasta tietysti keskusteltiin ja Vekkuli ilmoitti käyneensä kirkolla kääntymässä. Matka on yhteen suuntaan metsäreittiä pitkin noin 600m eli reilun kilometrin potkuttelut hätäseen sitten suoritti. Teki kuulemma mieli vähän potkutella...
No, ei tämä mitään. Muutamaa tuntia myöhemmin Helka tuli pyytämään Vekkulia jälleen ulos leikkimään. Tällä kertaa vannotettiin, että saa mennä potkuttelemaan, mutta pihalta ei saa poistua mihinkään. Pihalla pitää olla tai sitten mennä hiekkalaatikolle, mutta muut paikat ovat kielletyllä listalla. Jossain vaiheessa Helka oli ilmeisesti sanonut Vekkulille lähtevänsä käymään läheisessä leikkipuistossa ja polkupyörällä tietysti pääsi sen verran lujempaa, että Vekkuli jäi jälkeen. Hätä tuli sitten Vekkulille käteen ja neiti paineli puistoon Helkaa etsimään. Siinä vaiheessa isä näki Helkan yksin pihalla ja kyseli, missä Vekkuli mahtaa olla. Vastaus oli tyhjentävä: en tiedä. Ja taas etsintäpartio lähti liikkeelle metsästämään karkulaista. Tosin tällä kertaa isä ehti vain avata pyörän lukon, kun Vekkuli ilmestyi näkyviin seuraten kissaa taluttanutta pariskuntaa. Vekkuli oli siis käynyt puistossa etsimässä Helkaa ja oli aika pois tolaltaan siitä, ettei löytänytkään etsimäänsä. Ei siinä sitten auttanut muuta kuin rauhoitella neitiä ja todeta, että ensi kerralla kaverin hävitessä täytyy tulla äidille tai isälle asiasta sanomaan, niin etsitään sitten yhdessä. Yksin ei saa lähteä etsintäretkille.
Onneksi asumme kadun päässä, metsän ja ulkoilureittien vieressä. Vekkuli tuntee alueen maaston hyvin ja on omannut pienestä pitäen erittäin hyvän suuntavaiston. Ainoa huoli on tietysti autot, joita joskus tällä meidänkin kadulla aika lujaa kulkee ohitse. Vekkuli on toki oppinut pysymään tien reunassa ja monesti auton lähestyessä pysähtyy tien reunaan odottamaan, että auto on mennyt ohitse. Aika rohkea veto silti lähteä yksin potkuttelemaan metsän halki, vaikka tie tuttu onkin. Vekkuli saa toki edelleen yksin liikkumista harjoitella, mutta joka kerta täytyy teroittaa, että tiettyjen rajojen ulkopuolelle ei parane lähteä ilman lupaa. Helkan äiti onneksi lohdutteli, että nyt reilun kahden vuoden tolkuttamisen jälkeen heillä osataan tulla sanomaan, jos ollaan johonkin menossa tai kysymään lupaa voiko jonnekin mennä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti